Yksin ollessa ainakin mulla ajatukset lähtee aina lentämään, ihan kirjaimellisesti. Innostun helposti uusista asioita ja teen isojakin ratkaisuja elämässäni aina nopeasti... harvoin olen katunut niitä jälkeen päin. Noh tuo ihana nainen, jonka kanssa haluan elämäni jakaa, onkin sitten ihan vastakohtainen. Pohdiskelija ja punnitsee asioita ja vaihtoehtoja aina pitkään sekä perusteellisesti. Olen miettinyt, että se on sitä mitä ehkä tarvitsenkin ihmistä, joka pitää mun jalat maassa vaikka pää onkin pilvissä. Olemme käyneet keskusteluja aiheesta paljon lähinnä liittyen siihen että itselleni on selvää se että tahdon vakiintua jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa mennä naimisiin ja saada lapsen. Naiseni puolestaan ei koe asioita niin yksinkertaisiksi. Hän ei halua vielä menettää vapauttaan kuten hän itse kuvailee lapsen saamista. Usein hän kokee olevansa vain mun tiellä. En käsitä tätä tapaa ajatella asiaa, miksei hän luota tunteisiini siihen että rakastan häntä. Kaksikin ihmistä voi olla yhdessä perhe. Me voimme olla perhe.

En myönnä olevani mitenkään läheisriippuvainen. Osaan olla yksinkin, enkä tarvitse toista ihmistä rinnalleni. Kuitenkin vaikka en tarvitse niin tahdon olla naiseni kanssa koska se tuntuu vain oikealta. Työssäni näkee paljon kaikenlaista. Erityisen pahalta tuntuvat vanhat ihmiset, jotka ovat yksin. Siis todellakin yksin, kenellä ei ole perhettä ei kumppania eikä ystäviäkään. Väkisin sitä miettii miksi näin on. Onko tässä ihmisessä jotain vikaa? Onko se ollut hänen oma ratkaisunsa? Katuuko hän sitä valintaansa nyt? Sellainen on oma kauhuskenaarioni sellaista tulevaisuutta pelkään. Tahdon että mulla olisi kotona joku joka jakaa kanssani arjen, ne hyvät sekä huonot päivät, jonka viereen voin käpertyä illalla ja jonka vierestä saan herätä aamulla. Pelkään vanheta. Pelkään että joku päivä löydän itseni tilanteesta että olenkin yksin. Tiedän että pelkääminen on tyhmää koska ihminen sopeutuu välillä sellaiseenkin mihin ei tahdo. Mutta silti minkä sille pelolle mahtaa se on sama asia mennä sanomaan henkilölle joka pelkää vaikkapa hämähäkkejä että se on tyhmää... ei se sitä pelkoa poista. Naiseni sanoikin että siitä kannattaa puhua. No olen puhunut, ehkä joku päivä huomaan että asiat menivätkin juuri niinkuin niiden pitikin.