Viikonloppuyö. Työmaalla rauha ja hiljaisuus.

Kuten jo aikasemmin totesin työssäni törmää monenlaisiin ihmiskohtaloihin. Pärjään aika hyvin yleensä hankalissakin tilanteissa. Usein pystyn jättämään työasiat työpaikalle. Kuitenkin joskus erityisen ankeat ihmiskohtalot seuraavat mua kotiin ja huomaan miettiväni jonkin potilaan tilannetta mielessäni. Silti en työpaikkaani vaihtaisi. Työ on riittävän mielenkiintoista haastavaa välillä hankalaakin ja pystyn kehittämään itseäni jatkuvasti nykyisessä työssäni. Meillä on varsin suuri työyhteisö ja vaikka olen ollut nykyisessä paikassani jo yli puoli vuotta en mitenkään muista kaikkien työkavereideni nimiä.

Osa työkavereista tietää suuntautumisestani ja yleensä työkaverit ottavat ihan hyvin kun kerron seurustelevani samaa sukupuolta olevan kanssa. Kuitenkin meilläkin työyhteisöön mahtuu jokunen henkilö joiden en välittäisi tietävän yhtään mitään henkilökohtaisesta elämästäni. Kuitenkin naisvaltaisella alalla puhutaan ja paljon. Ilokseni olen kuitenkin huomannut että suuntautumiseni ei ole vaikuttanut siihen kuinka mua kohdellaan... ehkä meillä Suomessa on vielä toivoa, että joku kaunis päivä ihmiset todella voisivat vapaasti olla omia itsejään ja ymmärrettäisi erilaisuus rikkautena. 

Mulle itselleni ei aina ole ollut täysin selvää se etten olekaan "perus hetero". Olen seurustellut miesten kanssa, mutta välillä myös ihastunut naisiin kuitenkaan sen johtamatta mihinkään sen enempää. Nyt kuitenkin viime kesän lopulla tapasin nykyisen tyttöystäväni. Ystävilleni asiasta oli helppo kertoa sillä heille osalle olin asiasta jo puhunut aiemminkin ja heidän suhtautuminen asiaan oli luontevaa.

Perheelleni sen sijaan jännitin kertoa. Ja jos ihan tarkkoja ollaan en ole asiasta tähän päivään mennessäkään puhunut isäni kanssa, jostain syystä se pelottaa. Tietysti isäni tietää että seurustelen ja olen kihloissa tytön kanssa, mutta asiasta ei sen enempää ole puhuttu. Miedän perheessä ei muutenkaan ole ollut oikein tapana puhua asioista. Asiat vain tapahtuvat. Riidat unohtuvat ilman sen kummempia selvittelyitä ja ihanista asioista iloitaan sen aikaa kun ne ovat ajankohtaisia, tunteista puhumista ei juurikaan harrasteta. Toivon että perheeni hyväksyy tyttöystäväni. Vanhempani eivät ole asiaa oikeastaan kommentoineet ollenkaan, joten en osaa sanoa miten he asiaan suhtautuvat. Pikkusiskoni sitä puolestaan lähetti onnittelukorttia kihlautumisemme jälkeen ja odottaa kovasti tyttöystäväni näkemistä. Käyn kotikaupungissani itä Suomessa milloin kaikilta menoiltani ennätän, viime kerrasta alkaa olla jo kohta kaksi kuukautta. Alkaisi olla kohta taas aika mennä käymään kotikaupungissa ja nostaa kissa pöydälle vanhempieni kanssa. 

Pitänee tässä alkaa keksimään tekemistä ei tämä sairaala ihan aina ole katastrofikiireinen paikka. Erittäin harvinaista herkkua tämä!