Monet ihmiset haaveilevat toimivasta parisuhteesta ja sen jälkeen yhteisestä kodista ja lapsista. Niin minäkin haaveilen... Mulla on ollut vaan aina epäonnea rakkaudessa vaikken todellakaan ymmärrä mistä se johtuu. Ensimäisen poikaystäväni kanssa seurustelimme viisi vuotta kunnes tajusin että elän ison vauvan kanssa... kun toiselle pitää pestä pyykit, laittaa ruuat, siivota ja puunata alkaa se pidemmän päälle kyllästyttää.. Lisäksi hälle maistui viinakin melkoisen paljon paremmin kuin työn teko. Seuraava poikaystäväni juoksi vieraissa minkä ehti ja kolmannen kanssa meillä ei kemiat toimineet yksiin ollenkaan. Sekin oli mielestäni hiukan omituista, että viimein kun löysin ns. kunnollisen ihmisen rinnalleni niin sitten vaan homma klikkaa meidän persoonallisuuksien vuoksi. Ja nyt on sitten Maria, joka on taas ihan oma lukunsa. 

Olen tässä epäonnistumisten kautta joutunut laittamaan unelmiani hiukan uuteen muottiin. Varsinkin Marian kanssa on todella hankala suunnitella tulevaisuutta koska Marian tulevaisuus ei välttämättä ole sellainen minkä tahdon itselleni. Tietysti tahdon pitää sen ihmisen elämässäni, mutta olen tässä alkanut hyväksyä sen että Maria ei välttämättä ole koskaan valmis vanhemmaksi. Minä puolestani haluan sen kokea enkä tahdo toisen ihmisen vuoksi luopua tästä itselleni ehkä tärkeimmästä asiasta.

Muutenkin Marian elämä tuntuu vähän olevan paikoillaan. Se ei jaksa käydä koulussa tai töissä mutta se tahtoisi silti lähteä ulkomaille töihin ja harjoitteluihin ja kierrellä paikkoja... mutta ei se onnistu edes matkustamaan mun kanssa mun kotikaupunkiin vanhempiani tapaamaan... joten sekin on mun hyväksyttävä ettei Maria ehkä onnistu ihan kohta toteuttamaan noita haaveitaan nähdä maailmaa... hyvä jos joskus tulevaisuudessa kuitenkin. Paitsi että itsehän se odottaa kovasti maniaa jonka se on ennustanut alkavaksi kevään aikana. Sekin tekee mut kiukkuiseksi että se ei itse halua tuota sairauttaan balanssiin vaan oikein odottelee tulevaa maniaa.

Mä olen nähnyt maailmaa jo melko paljon. Tietysti on miljoona paikkaa jotka tahdon vielä nähdä ja toteutankin sitä haavetta jatkuvasti, kokoajan on uutta maailmanvalloituskohdetta suunnitteilla. 

No entäpä se asunto sitten. Siitä varten avasin säästötilin viime kesänä. En haaveile mistään omakotitalosta ja omasta puutarhasta, ei täällä Helsingissä mulla ikipäivänä sellaiseen varaa olisikaan. Tyytyisin vähempäänkin pieni kodikas koti missä olisi hyvä olla ja minne palaisi aina mielellään. Siellä olisi suloinen lastenhuone, missä olisi lasten kokoisia huonekaluja. Parvekkeelta olisi mukava näköala ja siellä voisin kasvattaa yrttejä. Kylpyammeessa voisin rentoutua ottaen lasin viiniä ja poltellen kynttilöitä. Keittiössä leipoisin pullaa ja kutsuisin kavereita kylään, joisimme kahvia keittiönpöydän ääressä. 

Niin se lastenhuone. Kyllä mulla on ikuinen vauvakuume. Se luultavasti helpottaa vasta kun saan oman käärön joku kaunis päivä. Välillä se on pahempi välillä parempi. Asiaa ei ainakaan helpottanut viime syksynä se että sisareni sai ihana tytön. Mulle lapsen saamiseen tällä hetkellä ainoana vaihtoehtona taitaa olla hedelmöityshoidot. Toki aina olisi parempi että saataisi Mariakin kuntoon ja voisimme käydä hoidot läpi yhdessä ja kokea ne kaikki ihanat asiat yhdessä, mutta jos Maria päättää ettei hänestä ole äidiksi koskaan olen itse kypsytellyt ajatukseen että lähden hoitoihin yksin. Luojalle kiitos meillä suomessa on klinikoita jotka siihen suostuvat. Tiedän että lapsen kasvattaminen yksin on kamalan rankaa siitä on saanut vähän käsitystä lukemalla blogeja aiheesta. Mutta silti se rakkaus omaa lasta kohtaan huokuu niiden blogien kirjoittajista ja siihen äidinrakkauteen mäkin luotan, sen voimalla jaksaa ja se on se syy tehdä ja saada lapsi. 

Toivottavasti pääsen asuntokaupoille neljän vuoden päästä, silloin voisi olla jo oikea hetki mullekin siirtyä elämän tästä vaiheesta eteen päin. Siihen mennessä olen varmasti ehtinyt nähdä paljon maailmaa ja elää nuoruutta. Vaikka ei mulla enää niin nuori olo ole ikävä kyllä...