Mulle rakas ihminen on poissa. Sä kuolit tiistaina. Maanantaina kävin jättämässä sulle hyvästit, vaikken todellakaan sillon tajunnut että sitä ne olisivat... vaikka kyllähän mun hoitajana olis pitäny tajuta ja tietää mikä sun tilanne oikeesti oli. Tai ehkä tajusinkin sen mutta en myöntäny ittelleni. Sä olit silloin jo tajuton kun käytii viimesen kerran etkä sä ehtiny nähdä mua. Sä olit niin sairas jo pitkään ja itsekin toivoit että pääsisit pois. Sitä sä puhuit sillon kun olit paremmassa kunnossa että ainoa asia mitä sä vielä tahtoisit elämältä olisi lapsenlapsenlapsen näkeminen. Se toive toteutui tammikuussa kun sä mummi täytti 90 vuotta ja mun sisko oli ihanan vauvansa kanssa sua silloin tapaamassa. Sen jälkeenkö sä sitten päätit että nyt on aika luovuttaa, vaikka se et aikaisemmin luovuttanut koskaan etkä milloinkaan antanut vaikeillekaan asioille periksi.

Mummi olit mun sankari pentuna fanitin sua ja vanhempanakin nautin sun seurasta. Muistathan kun usein pelattiin korttii juotii kahvii ja puhuttii politiikkaa. Sä olit työelämässä ollessas toimittaja ja kerroit mulle et kirjotit sosiaalidemokraattien lehteen, joten vaikka mä en politiikasta paljooka ymmärrä ni silti mul on aina ollu tosi selkee kuva siitä mikä mun mielestä on oikein ja mikä väärin. Mummi sua oikeasti kiinnosti mun mielipiteet ja sun mielestä mä olin fiksu... aina sä sanoit mulle että muut tekee mitä osaa mä teen mitä mä tahdon. Lisäks se että sä olit nähnyt sota-ajan ja kertoit välillä tarinoita siitä ajasta ja mä oikeesti vaan kuuntelin korvat hörölläni, se oli niin täydellisen erilaista kun mitä elämä on nyt. Me matkusteltiin sun kanssa kahdestaan sillon kun sä vielä jaksoit ja mulle on jääny niistä reissuista niin paljon hyviä muistoja, kiitos! 

Vaikka sulla oli kaikenlaisia terveydellisiä ongelmia mitä vaan voi kuvitella niin silti sä selvisit rintasyövästä ja kaikista pitkällisistä hoidoista ja lisäks sun sydäntäkin puristi välillä, mutta ikinä sä et masentunut vaan otiti asiat vastaan selvitit ne ja jatkoit vaan eteen päin. Mutta nyt viimeiset neljä vuottaan kun sä asuit palvelutalossa sen ison aivoinfarktin jälkeen sä muutuit, luulen että sä masennuit vaikka aina aikaisemmin olit ollu niin vahva ja tasapainoinen. Lähetin sulle jatkuvasti kortteja jotta sä muistaisit että välitän susta vaikka asunkin kaukana. Jokaiseen korttiin kirjoitin loppuun; toivottavasti siellä on kaikki hyvin, muistatko? 

Sä olit itte toivonu kuolemaa sä olit kertonut mulle millaiset hautajaiset sä tahdot, nyt mä yritän parhaani mukaan kunnioittaa sun toivetta. Lupaan myös jutella papin kanssa hautajaisissa koska sä sitä toivoit. Miten tää elämä voi jatkuu ilman mummi sua? Miten pystyn säilyttää muistissa kaikki ne asiat mitä sä opetit mulle? Miten pystyn säilyttää sen periksiantamattoman asenteen itselläni mikä mummi sulla oli? Miten tästä ikävästä pääsee yli? Sä elit hyvän elämä ja ehdit kokea kaiken sen minkä halusitkin ja sun viimeiset vuodet oli sulle tuskallisia, mä tiedän sen, seurasin niitä vierestä. Näin on parempi mut itsekäs kun olen ni silti mulla on sua kamala ikävä ja tuntuu pahalta että oot poissa. Toivottavasti sä muistit viimeisenä hetkenäs että sua rakastettiin etkä sä todellakaan kuollut yksin, tänne jäi monta ihmistä vaalimaan ihania yhteisiä muistoja susta. Tää on mun viimeinen kirje sulle, hyvää matkaa ja toivottavasti siellä missä ikinä oletkaan on kaikki hyvin!