Koskaan ei pitäisi sanoa että nyt pidän taukoa deittalusta tai että keskityn vain asuntoprojektiini joksikin aikaa. Nimittäin niinhän siinä sitten käy että törmään kiinnostavaan tyyppiin juuri silloin. Onko siinä edelleen se sama psykologinen vaikutus että jos jotain itseltään kieltää niin sitä juuri palavasti tahtoo vaikka ihan alitajuisesti.

Kävin eilen ihan puoliksi vitsillä ja huvikseni katsomassa yhdeltä treffisivustolta profiileja... Mulla on joskus ollut siellä myös profiili ja sillon sieltä ei kyllä löytynyt ketään tarpeeksi kiinnostavaa tyyppiä. No mutta eilen sitten eksyin sinne selailemaan ilmoituksia ja kuinkas sitten kävikään. Siellä oli eräs henkilö jonka ilmoitukseen en vain yksinkertaisesti voinut olla vastaamatta.. ei ollut sellaista vaihtoehtoa että olisin ohittanut sen. Ei siinä sitten muu auttanut kun kirjautua palveluun ja kirjoittaa tälle kaverille. En edes ymmärrä mitä sillon mun pään sisällä tapahtui. Joku kolahdus varmaan... ja kun olin sitten saanu kirjotettua tälle hurmurille vastaus tuli melko pian... sen jälkeen onkin vaihdettu viestejä ja mielipiteitä sekä kokemuksia. 

Meillä onkin sitten treffit huomenna. Ollaan molemmat sitä mieltä että turha sitä näkemistä on pitkittää koska odotukset kasvaa siinä vaan korkeiks ja sitten jos se toinen ei vastaakaan odotuksia niin sen tietää sitten heti. Mutta ainakin meillä on ollut paljon samalaisia näkemyksiä ja mielipiteitä monista asioista tähän mennessä. Herra hurmuri tulee hakemaan mut huomenna töistä ja vie meren rantaan kahville. 

Viimeksi parisen viikkoa sitten deittailin yhden kivan tyypin kanssa pari kertaa ja juteltiin paljon. Sitten kun se juttu alkoi mennä siihen pisteeseen että siitä saattaisi alkaa muodostua jotain muutakin kun pelkkää deittailua niin mä löin jarrut päälle. Mua alkoi ahdistaa, tuntui että multa halutaan ja odotetaan nyt jotain mitä en oo valmis antamaan. Joten lopetin koko jutun vaikka Danielissa ei oikeesti ollu yhtään mitään vikaa vaan se oli oikeesti tasapainoinen, normaali, mukava tyyppi... Mulla taitaa olla se pahapoikasyndooma kesälläkin huomasin et ne tyypit ketkä ei ollu kiinnostunu musta kiinnosti mua eniten.

Mun yks frendi oli sitä mieltä että tämä mun sitoutumiskammo tai miksi sitä ikinä haluukaan kutsua johtuu Mariasta. Etten muka ole käsitelly meidän eroa vielä täysin... noh mutta kun mä en ole mikään märehtijä. Omasta mielestäni oon käsitelly sen ja ajattelen koko muijaa hyvin harvoin enää nykyään. Ja just kun tuntuu etten enää ajattele sitä niin se ottaa yhteyttä.. kuten pari päivää takaperin se päätti sit kysyä et mitä mulle kuuluu... nätisti ingnoorasin sen koska luulen et se vaan ei tahdo päästää irti ja must tuntuu et sil on vaan itsekkäät tarkoitusperät pitää muhun yhteyttä. Must tuntuu et saattais olla se hetki kun deletoin koko muijan mun elämästä.

Tahtoisin vain elämässä eteenpäin. Tahtoisin löytää ihmisen jonka kanssa olisi hyvä olla. Ihmisen ketä suudellessa koko muu maailma katoaa ympäriltä, ketä halatessa on turvassa kaikelta pahalta, ihmisen joka saa mun polvet notkumaan pelkällä katseellaan. Oon yhden sellaisen ihmisen löytänyt mun ensimänen rakkaus mutta me molemmat kasvettiin siitä suhteesta pois eikä se enää siin vaihees toiminu kun alettiin aikuistua.. tai siis minä aloin. 

Huomisia treffejä siis odotellessa... jostain syystä en tahdo nostattaa odotuksia kovin korkealle ettei sitten taas pety. Voi tätä elämää! :)