Yövuorot tässä taas meneillään. 

Ihana oli herätä eilen iltapäivällä yöpöydältäni kantautuvaan kahvin tuoksuun. Tyyppihän se oli kahvit keittänyt ja oli pastat tulilla eli pääsin suoraan valmiiseen ruokapöytään. Kyllä tämä kolmevuorotyö koettelee, niin ihanaa, että toinen yrittää ymmärtää! Erityisesti tähän aikaan vuodesta kaikki tuntuu erityisen raskaalle. Vaikka meillä on ollut ihana syksy, eikä paljon sateista ole kärsitty niin silti se pimeys vaan tuntuu olevan jatkuvaa. 

Onneksi kohta alkaa loma ja pääsemme taas reissuun. Tällä kertaa lähdemme Aasiaan, ja siitä varmasti tulee kirjoitettua sitten matkan jälkeen.

Olen yrittänyt vauvahaaveista jutella Tyypin kanssa.. huonolla menestyksellä. Hän on mielestään vielä niin poika... jumaliste 33 vuotias poika! Kyllä se vähän on niin että ikä on vaan numero ja mitä näitä kliseitä nyt on mutta kyllä se jo jossain vaiheessa alkaa olla säälittävää ettei kasveta aikuiseksi. Toki myös vastuullisuutta osoittaa se että mietitään asiaa ja näin. Kuitenkin kun mies ilmoittaa että voisi viiden vuoden päästä harkita vauvoja tunnen miten viimeisetkin munasolut surkastuvat. Odottaisin hyvää syytä sille miksi pitäisi viisi vuotta odottaa. Minähän olisin ihan valmis ja ilmoitinkin, että viisi vuotta on liian pitkä aika odotella.

Rupesin sitten miettimään vaihtoehtoista ns. korvaavaa toimintaa jos en tässä nyt vielä perhettä voi alkaa perustamaan. Opiskeluaikoina jo haaveksin punaisen ristin hommista. Olisi hyvin mielenkiintoista lähteä vaikka Afrikkaan kehitysaputyöhön ja viedä omaa osaamistani sinne. Koulun jälkeen haaven jouduin siltä erää hautaamaan sillä työkokemustahan tuollaisiin töihin pääseminen vaatii eikä sitä silloin tietenkään vielä ollut. Mutta nyt taas haaveet avustustöistä nousivat pintaan. Yritin tästä Tyypille jutella, mutta hänen naamastaan näki miten pelkkä ajatus säikytti kun tummanruskeat silmät laajenivat kauhun sekaisin tuntein ja hän oli sitä mieltä oitis, että missään nimessä en voisi lähteä. Liian vaarallista, liikaa riskejä. 

No opiskelukuvioita aloin sitten viritellä tässä ja otin keväälle jokusen kurssin syventääkseni omaa ammattitaitoani. Päämääränä olisi ammatillinen opettajakoulu. Sitä varten joutuu kyllä tekemään töitä, että ylipäätään hakupisteet riittäisivät koko kouluun pääsemiseen.

Saapa nähdä pitääkö tämä opiskelu mua kuin kauan tyytyväisenä opiskeltua kuitenkin tässä elämän aikana on tullut jo vaikka kuinka paljon, kaipaisin jotain ihan uutta jo. Miten vaan toi poikanenkin nyt saataisi se tajuamaan? On se ihmeellistä miten me ollaankin niin erilaisia; Tyyppi on tyytyväinen kun on rutiinit ja hyvää ruokaa.. sellainen mukavuuden haluinen, minä taas kaipaan seikkailuja ja omien rajojen koettelemista. Tässä varmasti molemmat tekevät paljon kompromisseja.. sitähän se yhteiselo on vai olenko jotain ymmärtänyt väärin..?